tiistai 7. elokuuta 2018

Maailma muuttuu eskoseni

Niin kliseinen sanonta, mutta niin totta.
Surullista ja jollain tapaa haikeaa. Muutokset huomaa monista asioista.
 En tarkoita omaa ikää saatika lisääntyneitä kiloja tai lisäryppyjä naamarissa. Toki niistäkin.

Ensimmäinen muutoksen huomaaminen oli melkoinen järkytys

Jotakuinkin 15 vuotta sitten oli ensimmäinen kesän alku kun saavuttiin mökille eikä isä ja äiti olleetkaan meitä enää vastassa kuten aina ennen. Aina. 

Nousin autosta ja katsoin melkein shokissa ympärille. Ei tullut savu saunan piipusta. Ei ollut kukaan viittomassa mihin auto on hyvä parkkeerata. Ei ollut kukaan halaamassa lujasti eikä toivottamassa lämpimästi tervetuloa. 
Kaikki näytti niin tyhjältä ja kylmältä. Kokemus oli niin pysäyttävä, että muistan sen ja omat tunteeni vieläkin voimakkaana.

Vuodet vierivät ja elämä rullasi. Meistä oli tullut mökin emäntä ja isäntä.

Seuraava iso havainto on tältä kesältä

Pitkästä aikaa taas havahduin muutokseen kun olin mökin lenkkipolulla. 
Tie ja pelto olivat samanlaisia kuin ennenkin. Samanlaisia kuin lapsuudessani. Silti niin paljon on muuttunut.


Tiellä vastaantulevien kasvot (sikäli kun siellä ketään ylipäätään liikkuu) eivät ole enää tuttuja. Nimistä ei ole tietoa. 
Tuttu maatalon isäntä ei enää aja traktoria. Eikä puimuria. Pellot on paketissa. Lehmiä ei enää ole. Navettarakennukset lojuvat hylättyinä, ikkunat ja ovet rikkinäisinä. Toinen isoista maataloista on ränsistynyt ja toisessa asukas jonottaa taivasportille. 



Lapsuudesta on paljon maaseutumuistoja. 
Maito haettiin maatalosta kannuilla ja kananmunat poimittiin itse tuoreina.

Heinäpellolle päästiin heinäntekoon ja viljan korjuuaikaan puimurin kyytiin. 
Miten siistiä se olikaan. 
Heinäpellolla kohokohta oli kun maatalon emäntä toi korissa kahvit ja juuri leivotun pullan. Kahvin sekaan paksua kermaa ja pullasiivun päälle voita. Aaah sitä makuelämystä. Tunnen sen vieläkin suussani.

Kyläkauppa oli tapaamispaikka jossa saattoi kuunnella viimeaikaiset tapahtumat. Sinne oli helppo mennä polkupyörillä, olihan matkaa vain pari kilometriä. Ja jos jäätelöraha olikin unohtunut kotiin antoi kaupantäti jäden luotolla ja merkkasi ostoksen ruutuvihkoon.
Kauppa oli myös bussin pääteasema. Enää ei bussilinja kulje samaa reittiä. Lähin pysäkki on reilun 6 km päässä.


Metsä- ja peltolenkkiä kävellessäni tuli väkisinkin mieleeni miten seuraava sukupolvi kokee muutoksen.

Heillä ei ole samanlaisia maaseudun kokemuksia kuin itselläni. Merkitseekö maaseutu heille mitään? Onko kesät jättäneet heihin vastaavanlaisia syviä muistoja kuin itselläni on?

Paljon on muuttunut ja paljon vielä muuttuu. Viimeisetkin kyläkaupat häviävät ja ostokset tuodaan mökille yhä kauempaa. Koko maaseudun idylli erilaisine elämäntapoineen loittonee meistä yhä kauemmaksi. 

Haikeaa.





tiistai 22. toukokuuta 2018

No Money No Honey


Pitääkö kaiken pyöriä rahan ympärillä?
Jos ei ole rahaa – ei ole kivaa elämää?
No Money No Honey?

Edellisessä blogissani kirjoitin unelmista ja haaveista.
Osa haaveista on ollut kiinni moneysta, osa ei.

Onhan se niin, että raha mahdollistaa monia asioita. Se myös helpottaa huomattavasti monessa kohtaa. Ihan tavallisessa arjessa. Ilman niitä suuria unelmiakin. Joka muuta väittää väitän, että valehtelee.

Oma rahankäyttöni on ollut aika kaksijakoista.

Lapsena sain viikkorahaa 5 markkaa evästyksenä, että seuraavaan viikkorahan maksuun pitää edellisestä olla jotain jäljellä. Noh, olishan sitä ehkä jäänytkin, mutta kun paras Ystäväni ei saanut viikkorahaa niin me jaettiin omat rahani puokkiin. Ystävyys meni isän neuvojen edelle:-)

Saatiin sillä  2 mansikkapirtelöä Fasun baarista ja lisäksi molemmille karkkia. Oli viikon kohokohta mennä yhdessä pirtelölle ja karkkikioskille. Yhdessähän me tehtiin kaikki muukinJ

Sen verran raha kuitenkin kiinnosti ja tajusin omien vanhempien rajalliset varat, että päätin hankkia työn 11-vuotiaana. 
Juu kyllä kyllä – ja sainkin ensimmäiset kodin ulkopuolelta tienatut rahat lapsenhoidosta. Ja siitä alkoikin kodin ulkopuolisen rahan tienaaminen.

Kesätyöt aloitin 14-vuotiaana. Silloin pääsi helposti 6-tuntista työpäivää tekemään.
Siitä lähtien olin töissä jokaisena kesänä. Ei jäänyt epäselväksi mistä raha tulee.

16-vuotiaana lukiolaisena olin töissä vaatekaupassa kolmena päivänä viikossa. Aina yo-kirjoituksiin asti. Joiden jälkeen ponkaisin heti töihin. Ajattelin pitää välivuoden ennen pyrkimistä opiskelemaan. 
Työelämä vei kuitenkin mennessään ja koko ajan tuli eteen uusia mahdollisuuksia!

Pääsin rahan tienaamisen ja kuluttamisen makuun!

Elämä eteni kohti ”omaa ammattia” ja hyviä liksoja. Vaikka mainosalalla palkat ovatkin suht hyviä niin tein silti myös toista työtä. 
Me molemmat teimme.
Ryhdyttiin myös asuntovelallisiksi. 
Maailmakin veti puoleensa kuin magneetti. Oli pakko päästä matkustamaan. Lähelle ja kauas. Usein myös pienet lapset mukana.

Työtä vuorotta

Yksityisyrittäjyys näytti työelämän ja pärjäämisen epävakauden ja riskit. Myös onnistumiset. Välillä rahaa oli, välillä ei. Lainanmaksut pyörivät silti. Ei mikään uutinen – tiedän.

En koskaan laittanut omaa asuntoa pantiksi mihinkään. Päätin, etten ota velkaa yritystoiminnan pyörittämiseen. Moni teki niin. Ja monelle se oli surullinen loppu 90-luvun alussa kun iso lama pyyhkäisi  asunnot, veneet, kesämökit, autot ja suhteellisen hyvän kulutuselämän alta. 

Onneksi Suomeen tuli lama heti yrittäjyyden ensimmäisen vuoden aikana. Ei päässyt (sanoisin pikemminkin joutunut) liian makean elämän pariin.
Tilalle tuli tarkan markan ajat ja niiden opit kantoivatkin sitten pitkälle.

Säästämistä ja Tuhlaamista

Jos kaikki matkustamiseen laitettu raha olisi säästetty, ei tiukimpinakaan aikoina olisi ollut mitään huolta huomisesta. Mutta olisin toisaalta monta kokemusta köyhempi.

Aloitin sijoittamisen viisaan ihmisen neuvosta vähän yli kolmekymppisenä. Sijoitin myös tiukkoina aikoina vaikka vähänkin. Kannatti. Suosittelen. 

Kellottelua

Oivalsin säästämisen ja tuhlaamisen tasapainon. Leijona-luonteelle se ei ole ihan itsestäänselvyys.

Pelkkä säästäminen jättää usein upeita elämyksiä kokematta. Ja pelkkä tuhlaaminen – no siinä nyt tietää lopputuleman.
  
Nyt kun on saavuttanut ”kaiken” voi nautiskella juuri omalla hyvältä tuntuvalla tavalla. Tehdä vain kivoja projekteja. Voimaannuttava tunne. 

Edelleen kuitenkin säästän. Edelleen myös tuhlaan.
Se ihana tasapaino. 



torstai 26. huhtikuuta 2018

Aurinko ja Tunteet

Vietimme kevättä aurinkoisessa maassa. Odotimme lumen sulamista Suomessa.
Ja sulihan se vihdoin. Kotiinpaluun riemua oli  kun saimme kaikki Rakkaamme kainaloon. Sanoinkuvaamaton kiitollisuus.

Matkalta jäi paljon mietittävää ja muistoja. Eräs asia kiinnitti siellä huomioni ja jäi muita paremmin mieleen: 

PARISKUNTIEN KULKEMINEN KÄSI KÄDESSÄ

Se oli jotenkin niin silmiinpistävää ja IHANAA katsottavaa!
Pariskunnat olivat eri ikäisiä. Eniten oli iäkkäitä, vanhoja pariskuntia. Mietin onko Espanjassa miesten kuolleisuusikä korkeampi kuin Suomessa koska TODELLA vanhoja pariskuntia oli paljon. Tai sitten miehet vaan näyttivät vanhoilta..sry..

Oli aivan superhellyyttävää katsoa kuinka luottavaisesti ihmiset pitivät toisiaan kädestä. Kuinka turvallisena olotilana se näyttäytyi muille. 
Niin mekin kuljettiin. Kuljetaan aina. Myös täällä kylmyydessä. Me ei tarvita siihen aurinkoa eikä lämpöä.

Kun kävin tänään kotiamme lähellä olevassa ostoskeitaassa kukaan ei kävellyt käsikädessä. Ei heittänyt levollisia katseita kumppania kohtaan. 

Mikä saa käyttäytymään erilailla auringon lämmössä? 
Ehkä matkalla tajuaa oman itsensä ja parisuhteensa voimakkaampana kuin normioloissa. Voisiko olla näin?

Ehkä tajuaa elämän rajallisuuden ja haluaa vielä pitää toista kädestä kun se on mahdollista. Huomisesta kun ei ole takeita. Kliseistä, mutta niin totta.

Ehkä vertailee omaansa muihin vaivihkaa ja tuntee salaonnellisuutta rakkaudesta jonka voi näyttää käsikädessä kulkemisena.

Ehkä toivoo, että tämä kestää ikuisuuden eikä elämän rajallisuus kosketakaan itseä. Ummistaa silmänsä todellisuudelta. 
Tai sitten vaan nauttii hetkestä:-)

RAKKAUS ON KAIKKI.
ILMAN RAKKAUTTA EI OLE MITÄÄN.









tiistai 13. maaliskuuta 2018

LÄHTEÄ VAIKO JÄÄDÄ?

Tiedättehän sen tunteen kun on matka varattuna. 

Sietämättömän ihanan kutkuttava tunne. Ja sitten juuri ennen lähtöä tuntuu, että kaikki jää kesken eikä ehdi sitä eikä tätä. Ja tulee tunne, että ehkä en lähdekään.


Päätös lähteä on kuitenkin voimaannuttava. 
Käytän sanaa tässäkin kohtaa.



Tällä kertaa matkakohde on niinkin tylsä kuin Aurinkorannikko.
Oltu useita kertoja – miksi sitten ei valitsisi jotain uutta ja ennen kokematonta.

Siksi, että siellä on samaan aikaan useita ystäviä joiden kanssa voi viettää aikaa. 
Siksi kun siellä on vaikka kuinka paljon nähtävää edelleen.
Siksi kun siellä on aivan ihanaa ruokaa. Siksi kun siellä on aivan ihanaa juomaa.
Siksi kun syitä on paljon.

Ja kun matkustaa kahden niin on kiva kun on muitakin puheliaita joukossa kuin vain minä.
Miten sitä puhetta riittääkään – en oikein itsekään aina käsitä.
Ei muutkaan.



Matkalle lähteminen aiheuttaa kuitenkin aina huolta.

Huolta läheisten arjen sujumisesta. Huolta heidän pärjäämisestään. Huolta  siitä jos jotain sattuu eikä olla paikalla. Ikäväkin tulee – tiedän sen entuudestaan.

Pakonomainen tarve matkustamiseen voittaa kuitenkin. 

Kamat laukkuun ja menoksi.  Jihaa!



Maailma muuttuu eskoseni

Niin kliseinen sanonta, mutta niin totta. Surullista ja jollain tapaa haikeaa. Muutokset huomaa monista asioista.  En tarkoita omaa ikä...